Kamu, monirotuinen
1997-2011

Maailman paras Kamu.  
Meidän perheen ensimmäinen koira, löytöeläinkodilta haettu monirotuinen uros. Kamun elämän alku ei ollut häävi, se oli löytynyt jäteastioita tonkimasta hylättynä, nälkäisenä ja pahoinpideltynä. Ennakkoluulottomasti otimme sen perheemme jäseneksi, halusimme antaa sille uuden alun.

Kun luottamus oli ansaittu, Kamu näytti meille todellisen luonteensa. Sen sydän oli suuri ja täyttä kultaa.
Kamu opetti meille kaiken olennaisen: pyyteettömän rakkauden.

14 yhteistä vuotta, kiitos Kamu niistä kaikista.

Pepi, monirotuinen
2006-2018

Virallisesti Pepi, muitakin nimiä käytettiin runsaasti. Yleisimmin käytössä oli Pentti, Pena ja Benedictus. Myös Uuno. Pepi tunnisti ne kaikki ja tuli häntä heiluen luokse. 
Pepi oli perhekoirien aatelia, aina ystävällinen ja kiltti kaikille. Ihan pienet lapsetkin pystyivät käyttämään kävelyllä, Pepi ei koskaan vetänyt hihnassa. Pepille uiminen oli tärkeää ja kaikenlainen vedessä tolskaaminen. Silloin silmiin syttyi tuike, jollaista ei muulloin nähnyt.
Pepi päästettiin pois vanhuuden vaivoista ja kivuista 8.3.2018
Emme unohda sinua koskaan.

Stemmas`s Bacardi Xenya (Tara)

Hollanninpaimenkoira, lk
2007-2019

Tara tuli perheeseemme kesällä 2007 Jokioisista Stemma's Kennelistä. Ahkera työmyyrä Tamppi-Tamburiini. Hollantilainen maatilan yleiskoira, aina valmis partiolainen.
Tara tunsi emäntänsä kuin omat taskunsa ja oli usein menossa ovelle siinä vaiheessa, kun vasta ajattelin takin päälle laittamista. Tara oli tallihommissa aina mukana.
Tara päästettiin kivuistaan syksyllä 2019, vaikean nivelrikon vuoksi.
"Ystävä on poissa, sydän vaikeroi, sielusta puuttuu palanen".

Santtu, maatiaiskissa
2005-2019

Santeri, Panttu, Santsa. Rakkaalla lapsella monta nimeä. Ja rakas tämä kissa totta vie oli. Santtu ei ollut mikä tahansa kissa, se oli koko perheen ystävä. Santtua rakastivat myös sellaiset ihmiset, jotka normaalisti tunnustautuvat enemmän koiraihmisiksi. Santtu oli erityinen, sellaista ei ole toista. 
Kiitos Santtu kaikista niistä hetkistä, jotka saimme yhdessä viettää.
Santtu päästettiin ikuisille hiirimaille tapaturman seurauksena syksyllä 2019. 

Fiia, maatiaiskissa
2005-2012

Fiia oli musta-valkoinen maatiainen, äänekäs tyttökissa. Fiian kohtaloksi koitui äkillinen sairastuminen 2012. 
Fiia vietiin keskellä yötä lääkäriin, mutta sen pelastamiseksi ei valitettavasti ollut mitään tehtävissä. 
Lisään Fiian kuvan, kun saan kuvia entisen tietokoneeni kovaleyvltä. Se oli sitä aikaa, kun puhelimella ei vielä juurikaan kuvia otettu.  

Siina, maatiaiskissa
2009-2010

Siina oli ihana pieni maatiaiskissa, joka valitettavasti katosi. 
Runsaista etsinnöistä huolimatta sitä ei koskaan löydetty. 
Lisään Siinan kuvan, kun saan kuvia entisen tietokoneeni kovaleyvltä. Se oli sitä aikaa, kun puhelimella ei vielä juurikaan kuvia otettu. 

Pilvi, Suomenvuohi
?-2009

Pilvi tuli meille eläkepäiviä viettämään, oltuaan siihenastisen elämänsä yksin. Pilvi oli kiltti ja ihmisrakas kuttu, mutta se ei koskaan kunnolla sopeutunut muiden vuohien joukkoon. 
Pilvin ikä oli hieman mysteeri, mutta se kärsi selvästi jo vanhuuden vaivoista. Pilvi päästettiin ikivihreille laitumille juhannuksena 2009.

Kukka, Suomenvuohi
2005-2014

Kukka oli nimestään huolimatta pukki. Meidän tytöt halusivat antaa sille nimeksi Kukka ja sehän sopi mainiosti. 
Kukka ja veljensä Heinä olivat meidän ensimmäiset vuohet ja voi pojat minkälaisia pukkipoikia ne olivat. Täysin unohtumattomat veljekset! Hirvittävän kilttejä ja ihmisläheisiä. Vaikka Kukalla oli sarvet, se ei koskaan käyttänyt niitä ihmisiin. Sen sydän oli täyttä kultaa.
Kukka päästettiin ikilaitumille heinäkuussa 2014, 9,5 vuoden iässä, sairauden vuoksi. Kovasti olemme Kukkaa kaivanneet. 

Heinä, Suomenvuohi
2005-2014

Heinää sanottiin elämänsä ensimmäiset vuodet alkuperäisellä nimellään, mutta jossain vaiheessa nimi kääntyi Heikiksi. Loppuvuodet puhuttiinkin meidän Heikistä ja nimi sopi tälle kultakimpaleelle kuin nenä päähän. 
Heikki oli sydämeltään humoristi, oikea velikulta. Monet kerrat on vielä myöhemminkin naurettu sen tempauksille, milloin se hyppäsi lava-auton lavalle ja kerran jopa heinäladon katolle. Heikkiä ei pidellyt juuri mikään ja kaikki oli sen kanssa hauskaa. 
Heikki eli muutamaa viikkoa vaille 10-vuotiaaksi, se lopetettiin äkillisen sairauden vuoksi.

Päivä, Suomenvuohi
2004-2017

Päivä oli vuohien aatelia, lypsykuttujen lypsykuttu. Yhden kerran poikineena se lypsi eläkeikään asti. Päivä oli helppo lypsää, se oli aina kiltti ja yhteistyöhaluinen. Päivältä puuttui sellainen tietty vuohimaisuus, se oli kiltti kuin lammas.

Päivä oli uuttera, sitkeä, sisukas, avarasydäminen, utelias, leikkisä, ystävällinen, toiset huomioonottava, elämälle nöyrä. 
Emme unohda sinua koskaan Päivä. Kiitos kaikesta mitä saimme kanssasi kokea. 

Laura, Suomenvuohi

2005-2019

Laura nukkui pois joulukuussa 2019. Tammikuussa se olisi täyttänyt 15 vuotta. Laura on toistaiseksi pisimpään elänyt vuohemme ja tunsimme sen kuin omat taskumme. Lauralta jäi kaksi jälkeläistä, kaksoset Elsa ja Esikko. Laura oli nuorena villi neito, mutta rauhoittui iän myötä ja oli todella viisas eläin. Vanhemmiten Laura sai käyskennellä pihamaalla vapaasti, se ei lähtenyt koskaan kauaksi. Laura oli vuosikausia lypsyssä ja teki ensiluokkaista maitoa. Sydämiimme jäi valtava kaipuu, kun Lauran oli aika lähteä. 

Haisuli, Suomenvuohi

n. 1995-2005

Haisulin elämä ei ollut mennyt parhaita latuja pitkin. Se oli elänyt elämänsä yksin, lyhyeen liekaan sidottuna. 
Otimme Haisulin meille asumaan, jotta se saisi elää oikeaa vuohen elämää. Huonoista lähtökohdistaan huolimatta Haisuli oli aina kiltti ja kuuliainen ihmisille, ei koskaan puskenut, vaikka sarvet olivat valtavat. 
Olen kiitollinen, että Haisuli sai viettää elämänsä viimeiset ajat laumatovereiden joukossa ja kulkea vapaana pihamaalla.
Haisuli päästettiin pois lyhyen sairauden jälkeen loppuvuodesta 2005. Eläinlääkäri arvioi sen noin kymmenen vuotiaaksi.

Wektor, Huzul-poni

2004-2020

Wektor, kutsumanimeltään Veeti oli meidän ensimmäinen poni. Veetin kanssa koimme hevosen omistamisen parhaimmat ja pahimmat hetket. Kahdeksan yhteistä vuotta antoivat paljon ja opettivat enemmän kuin olimme ennakkoon arvanneet.
Veeti oli tavattoman kiltti poni hoitaa. Se seisoi aloillaan kaikissa toimenpiteissä ja usein myös hoiti takaisin. Veeti rakasti ihmisiä ja läheisyyttä. Ratsastettaessa Veeti vaati osaavan ja määrätietoisen ratsastajan. Se ei antanut mitään ilmaiseksi, mutta oli kyllä osaava poni taitavan ratsastajan käsissä. 
Loppukesästä 2020 Veetin terveystilanne vaati meitä tekemään raskaan päätöksen ja jouduimme päästämään sen laukkaamaan ikilaitumille. Viidettä kertaa uusiutunut kaviokuume, yhdistettynä ähkykierteeseen teki vaikean ratkaisun kuitenkin helpoksi. Meidän oli työnnettävä oma tuskamme syrjään ja ajateltava ponin parasta. 
Mielestämme et katoa milloinkaan, kavionjälkesi on painunut lähtemättömästi sydämiimme. Vaikka meitä itkettää, tiedämme että sinun on nyt hyvä olla. 

Hilan Nita, Suomenhevonen
2002-2020

Nita, Nipa, Nipsukka, mammantyttö höpsykkä. 
Sydämessä läikähtää lujaa, kun liinaharjaamme ajattelen. Kaipaus siellä läikkyy.
Nita oli meille rakas tammantapukka, suuripäinen touhake. Nita rakasti ihmisiä ja kaikenlaista hoitamista, suljetuin silmin se nautti läheisyydestä. Kaikenkokoiset ihmiset, niin lapset kuin aikuisetkin pystyivät Nitaa hoitamaan, se oli aina kiltti ja ystävällinen.
Nitan tärkein tehtävä oli toimia seurahevosena Veetille. Sen tehtävän se hoiti erinomaisesti, ne olivat toistensa parhaat ystävät. Nitan ja Veetin ystävyys alkoi samalla hetkellä, kun ne kohtasivat toisensa. Nita toimi luotettavana talutusratsuna ja jonkin verran myös maastoiltiin. 
Kirvelevin sydämin päästimme Nitan Veetin matkaan. Ne saivat lähteä yhdessä, niinkuin niille oli luvattu. Kavio kaviossa, turpa vasten turpaa. Auringon paistaessa ja lintujen pitäessä konserttia ne nukahtivat ikiuneen.