Kaksi viikkoa täyttä kuplaa

Kaksi viikkoa on vierähtänyt edellisestä blogipostauksesta. Tuo kaksiviikkoinen on mennyt aivan kuplassa. Pentu sitä, pentu tätä. Pentu istuu, pentu makaa. Pentu edestä, pentu takaa. Jutut on pyörineet pennun ympärillä, eikä valokuvia ole tullut otettua juurikaan muusta, kuin pennusta (mistäpä muusta?) Se lienee varsin luonnollista ja suorastaan suotavaa, että uusi tulokas kietoo kaikki pikkurillinsä ympärille ja saa maailman näyttämään kauttaaltaan ruusunpunaiselta. Alkuhuuma on ollut todellista hurmosta, eikä näytä lainkaan laantumisen merkkejä. Niin ihana yksilö on uusi perheenjäsenemme Jaska. 

Jaskan kanssa on tehty jo vaikka mitä. On ajeltu autolla satoja kilometrejä -Jaskasta tulee hyvä matkakumppani tuleville lomamatkoille. Se ottaa hyvän asennon ja laittaa silmät kiinni heti, kun auton moottori hurahtaa käyntiin. Tällaisen koiran kanssa voi matkata vaikka Kilpisjärvelle saakka, mikä onkin kotimaan käyntikohteiden haavelistalla kärkipääässä. Koskaan emme ole nähneet mahtavaa Saanaa, josta aina alakoulun musiikintunneilla laulettiin. 
On käyty yhdessä myös töissä -Jaskasta tulee varsin oivallinen toimistokoira. Se ottaa uudet tilanteet, paikat ja ihmiset varsin lunkisti vastaan. Kulkee omassa kopassaan näppärästi mukana ja siinä on petipaikkakin valmiina, kun alkaa silmä luppasemaan. Jaska on saanut työpaikalla rapsutuksia ja koiranherkkuja ja oma vesikuppi on lattialla odottamassa seuraavaa työpaikkavierailua. Koiramyönteisyys on ihana asia. 

Kotona Jaska on leikkinyt Topin kanssa monta monituista tuntia päivittäin, tehnyt tuttavuutta seniorikoira Ukon kanssa, perehtynyt kissojen maailmaan ja tehnyt lyhyitä tutustumisretkiä kanalaan sekä vuohien luokse. Paljon on opittu, mutta paljon on vielä opittavaa. Pienen koiran ilmeet kertovat, että tämä se on lystiä ja tästä minä tykkään. Voi Jaska, olet tullut juuri oikeaan Kotiin. 

Vastapainoksi kolme K:ta.
Kukkia, Kopukoita ja muita Karvaisia

Pentuarjen vastapainoksi on hevosteltu eli hoidettu kopukoita ja tyttö on käynyt ratsastamassa. Tuo sana kopukka on varsin rakkaudentäyteinen. Se ei ole millään muotoa väheksyvä tai halventava sana. Päinvastoin. Se on hellittelynimi noille upeille, rakkaille luontokappaleille, joiden kanssa on antoisaa tehdä yhteistyötä. Sen jälkeen kun tuli aika luopua omista hevosista, oli luonnollista jatkaa muiden hevosten parissa. Ensimmäinen kerta Nitan ja Veetin kuoleman jälkeen oli vaikea, eikä hevosen silittäminen mennyt ilman kyyneleitä. Vielä toinenkin kerta otti sieluun. Ääni väristen juttelin hevosille ja silitin niiden silkkisiä turpia. Mutta siitä se pikkuhiljaa lähti. Hevoset hoitivat minua ja tyttöä, ne auttoivat meitä pahimman surun yli.
Kuukausien aikana olen lukuisat kerrat kertonut hevosille siitä kaipuusta, jota sielussani kannan. Hevonen kaikessa viisaudessaan on kuunnellut. Suuret, kosteat silmät näyttävät ymmärtävän joka sanan ja korvien asento on viestinyt läsnäolosta. Puhukaa hyvät ihmiset eläimille, niillä on taitoa kuunnella! 

Vuohilla on kevät. Sen tietää karvanlähdöstä ja pihojen yli kantautuvasta karjunnasta. Kevään viimeisiä kiima-aikoja vietellään. Sievä karjuu siihen malliin, että jospa naapuripitäjänkin vuohipukit kuulisivat hänen asiansa. Eivät ole kuulleet tai ainakaan ei ole kosijoita ilmaantunut. Hyvä niin, sillä Sievä on jo liian iäkäs suvunjatkamishommiin. Mutta itsehän se ei sitä tiedä, eikä ainakaan myönnä mitään.
Vuohinaaraiden eli  kuttujen kiima-aika kestää kutakuinkin syyskuusta maalis-huhtikuulle. Karjuvat kolmen viikon välein koko talvikauden. Kolme päivää kerrallaan. Anteeksi naapurit. Onneksi kohta on kesä. Silloin on karjumiset karjuttu ja upotetaan turvat tuoreeseen ruohikkoon. 

Olen ostanut itselleni kukkia. Olen valinnut kaikkein kauneimpia lajeja ja sanonut mielessäni itselleni, että sinä urhea nainen ansaitset näistä jokaisen. 

Aurinkoisia päiviä juuri sinulle!